Lontoon paralympialaiset – Suomalaisen vammaishuippu-urheilun todellinen näytös!

Kaksi viikkoa Lontoon paralympialaisissa olivat ikimuistoisia. Suomalaiset huippu-urheilijamme yltivät upeisiin suorituksiin. Ei pelkästään mitalien ja pistesijojen määrässä, vaan jokainen joukkueen urheilija ylitti itsensä. Heidän suorituksistaan voimme olla ylpeitä. Tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani toimia tällaisten menestyneiden urheilijoiden kanssa ja heidän etujaan ajaen.

Kisojen ilmapiiri oli mahtava. Britit ovat iloista, auttavaista ja asiantuntevaa urheilijakansaa. Ystävälliset vapaaehtoiset auttoivat meitä kaikissa tilanteissa ja olivat jo heti hotellin ovella aurinkoisesti hymyillen kyselemässä kuulumisia ja ohjaamassa eteenpäin. Ihmiset tulivat kisapaikoille ja erityisesti olympiapuistoon viettämään aurinkoisia päiviä eväitä nauttien. Kaikkialla kisahalleissa oli mahtava tunnelma, ja katsojat kannustivat jokaista. Totta kai meteli oli kovempi kun areenalla oli brittiurheilija.

Kahden viikon aikana kisoja kävi katsomassa ja urheilijoitamme kannustamassa mm. tasavallan presidentti Sauli Niinistö, kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki, opetusministeri Jukka Gustafsson sekä opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikön päällikkö Harri Syväsalmi. Käsitykseni mukaan kaikki vieraamme nauttivat kisoista, kisojen tunnelmasta ja tietenkin urheilijoidemme menestyksestä. Näin arvovaltaisten vieraiden aktiivinen mukanaolo kisoissa ja kisojen kunnioittaminen läsnäolollaan kertoo kiistatta vammaishuippu-urheilun arvostuksesta.

Suomessa kisat ovat näkyneet erilaisissa medioissa paremmin kuin aikaisemmat kisat. Myös muita kuin suomalaisten lajeja on näytetty televisiossa. Se on hyvä, sillä Paralympialaisissa on monia hienoja ja henkeäsalpaavia lajeja, joita on hienoa katsoa. Myös me ja vieraamme pääsimme kuuntelemaan muun muassa pyörätuolirugbyn kolinaa, five-a-siden näkövammaisten jalkapallon hiljaista mutta aktiivista peliä sekä boccian huikeita suorituksia.

Erityisesti kultamitalistimme ovat nousseet hienosti otsikoihin. Urheilijamme ovat kisojen aikana olleet hyvin esillä ja hyvä näkyvyys ja aktiivinen keskustelu näyttävät jatkuvan myös kisojen päätyttyä. Olen erittäin tyytyväinen, että myös keskustelu vuoden urheilijasta on noussut esiin. Voiko tittelin saavuttaa myös vammainen huippu? Tällainen keskustelu ei ollut mahdollista Pekingin kisojen jälkeen, mutta olisivatko suomalaiset viimein valmiita myöntämään, että vuoden urheilijaksi voidaan valita joku Lontoon paralympialaisten kultamitaleista? Mielestäni voidaan ja nyt se valinta tulee tehdä. Yksi askel kohti tasa-arvoa!

Väsynyt mutta erittäin onnellinen!

Petri Pohjonen
Suomen Paralympiakomitea
puheenjohtaja

Kun monistaminen kolmeksikaan ei riitä

Olen kokovartalomustelmilla, silmäkulmani on ruhjeilla, kynteni ovat palasina, jalkani ovat kokopäiväkipeät ja sormistani lähtee ajoittain tunto. Kaiken lisäksi kärsin jatkuvasta unenpuutteesta sekä kroonisesta nälästä. Tässä esimerkkejä viime päivien statuspäivityksistä, joita olen tehnyt Facebookissa. En muista kokeneeni vastaavanlaista kiirettä koskaan aikaisemmin urani aikana. Maanantai, 5. kisapäivä, kirjataan omiin muistoihini päivänä, jolloin edes minun monistaminen kolmeksi ei olisi riittänyt. Silti taputin itseäni olalle, kun maanantaina työpäivä loppui stadionin työntekijöiden komentaessa Suomen viestintätiimin nukkumaan. Eilen palkitsin itseni syömällä lounaani jo ennen puoltayötä.

Osasin odottaa pitkiä päiviä. Tiesin, että Lontoossa tulee olemaan kiire. Mutta jos Lontoo on ylittänyt odotukseni kiireen suhteen, niin se on ylittänyt odotukseni myös kaiken muun suhteen.

Päällimmäinen tunne, joka voittaa ylivoimaisesti niin nälän kuin väsymyksen, niin kivut kuin kiireetkin, on innostus. En olisi itsestäni uskonut, että innostuisin kulkemaan tuulipuvussa Lontoon kaduilla, mutta Suomen edustusasussa meno on tosi jessöör. En olisi uskonut, että liikutun kyyneliin palkintojenjaoissa ja maaliviivan ylityksistä. En olisi uskonut, että pakahdun ylpeydestä, kun kuuntelen muiden kuvaajien puhuvan radan viisi kelaajasta, jota kannattaa seurata, sillä hän on kova. Hän on juuri se, johon minun kamerani tarkentaa, eli Toni Piispanen. En olisi uskonut, että opettelen kuvaamaan yhdellä kädellä, koska toisella kädellä on kiire hurrata suomalaissuorituksille. En olisi uskonut, että tällaisiin päiviin voi silti sisältyä niin paljon naurua. Joka ilta, kun viimeiset kuvat on saatu lähtemään, tuntuu hyvältä ajatella, että huomenna tämä sama hullunmylly tapahtuu uudestaan.

Valokuvauksen kannalta paralympialaisissa vallitsee tiukat pelisäännöt. Ei saa käyttää salamaa eikä jalustaa ja kuvata saa vain sallituilla alueilla ilman poikkeuksia. Suurimmat kuvatoimistot ovat etuoikeutettuja parhaimmille kuvauspaikoille. Muut kuvaavat siellä minne kuvatoimistomuuri ei ulotu. Yleisurheilukentälle pääsee kuvaamaan vain erityisluvalla, joka täytyy pyytää vuorokautta aikaisemmin. Maalipallossa kuvaajat on sijoitettu kauas katsomon yläpuolelle, jotta kameroiden nakutus ei häiritsisi peliä.

Itse olen saanut tutustua sääntöjen aiheuttamin haasteisiin useissa tilanteissa. Tonin ja Leo-Pekan lähdöt kuvasin toisen kuvaajan selän takaa, Päivin ja Esan otellessa yhtä aikaa jouduin käyttämään oikotietä, jolloin järjestäjät uhkasivat laittaa minut kuvaamaan piippuhyllyltä. Eri lajit tarjoavat omat haasteensa kuvauksille, mutta suurimmat haasteet tarjoaa laitteisto. Urheilukuvauksessa huonoa laitteistoa ei korvata kokemuksella eikä näkemyksellä, mutta innokkuudella kuvat voi huijata hienoiksi.

Kiitos meidän joukkueelle upeista suorituksista, joita olette tarjoilleet kamerani edessä. Kiitos viestintätiimille saumattomasta yhteistyöstä ja innostavasta työilmapiiristä. Ilman joukkuetta minulla ei olisi kuvia, ilman tiimiä kuvillani ei olisi tarinaa.

-Maiju

Suuria tunteita

Tämän tekstin piti alkaa hehkutuksella ja positiivisella fiilistelyllä, kuinka menossa on kaikilta osin mahtava paralympialaisten avauspäivä suomalaisittain. Mutta...urheilun yksi hienous minulle on juuri siinä, että se tarjoaa parhaimmillaan ja/tai pahimmillaan tunteiden koko kirjon, kuten elämän aidoimmillaan kuuluukin. Siinä ympärillä huolellisetkin ennakkosuunnitelmat menevät uusiksi, kelloa katsomatta. Sellainen aamu oli tänään.

Tänään piti olla päivä, jolloin Jani Kallunki kruunaa huikean uransa paralympiakullalla. Kaikki viestinnän suunnitelmatkin oli tehty sen mukaan. Vanhan vamman uusiminen ja vetäytyminen heitti koko paletin uusiksi. On vaikeaa kirjoittaa viileän asiallista tiedotetta silloin, kun harmittaa ja surettaa urheilijan puolesta niin paljon, ettei tiedä miten olisi. On raastavan vaikeaa kysyä ne pakolliset kysymykset urheilijalta, jonka paralympiaunelma on murskana ja vuosien työ ei saanut sitä parasta palkintoaan. Kuinka vaikea päätös oli? Onko edessä leikkaus? Miten ura jatkuu? Työt on kuitenkin pakko hoitaa, vaikka ei pysty parhaalla tahdollakaan edes kuvittelemaan, miltä urheilijasta pettymyksen hetkellä tuntuu. Ammattiurheilijan tavoin Jani tietysti jaksoi kerrata tilannettaan, tunnelmiaan ja jatkoaan – todeta vieläpä lisäksi, että elämä jatkuu. Niinhän se jatkuu. Toivottavasti jatkuu myös Janin urheilu-ura.

Sen jälkeen suuntasin uintipaikalle jännittämään ja toivomaan, että Meri-Maari Mäkinen onnistuisi päämatkallaan satasen selkäuinnissa. Että iloinen turkulainen tekisi uransa parhaan uinnin, rikkoisi omat rajansa, voisi itse olla tyytyväinen. Kaiken piti olla kunnossa, mutta kropasta ei vaan irronnut toivottua vauhtia. Haastattelualueella edessäni seisoi pettynyt ja ymmällään ollut urheilija, joka ensimmäisen paralympiastarttinsa jälkeen kuitenkin urhoollisesti vastaili kysymyksiin. Niihin kysymyksiin, jotka oli pakko kysyä, vaikka muuten haluaisi antaa urheilijan olla rauhassa. Miltä uinti tuntui ja miksi näin, miten tästä eteenpäin. Ja Meri-Maari kertoi. Asiallisesti, pettymystään peittämättä, tyynen rauhallisesti. Enkä taaskaan pystynyt kuin etäisesti kuvittelemaan, miltä 20-vuotiaasta viikossa tuntikausia uintiin satsaavasta huippu-urheilijasta mahtaa ihan oikeasti tuntua.    

”Kaikkien aikojen paralympialaiset” on yleisesti lausuttu ilmaus viimeistään päättäjäisten yhteydessä. Avajaisten ja aamun uintikatsomossa istumisen jälkeen olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tässä tapauksessa ennusmerkit kaikkien aikojen paralympialaisille ovat vähintäänkin hyvät. Kun uinnin alkuerissä hallin täyttänyt yleisö pauhaa niin paljon, että korviin sattuu, tunnelma on mieletön. Kylmiä väreitä, kuumia ja suuria tunteita. Urheilua parhaimmillaan.

Ja ne avajaiset. Ei tarvittu kuin pilkahdus stadionille saapuvasta Iso-Britannian lipusta, kun stadionin täyttänyt yleisö järjesti yhden paralympialaisten avajaisten sykähdyttävimmistä hetkistä. Jos on avajaisissa marssiminen ainutlaatuinen elämys kaikille urheilijoille, se oli ihan varmasti sitä moninkertaisesti juuri isäntämaan toivoille. Stadionin täyttäneen yleisön hurratessa Iso-Britannian urheilijat näyttivät nauttivan joka hetkestä valokeilassa, niin kuin pitääkin. Avajaisten perusteellakin edessä on 11 huikeaa kilpailupäivää.

Jo olympialaisissa nähtiin, että britit ovat urheilukansaa. He ymmärtävät urheilua, kannustavat omiensa lisäksi kaikkia muitakin ja antavat arvon hyville suorituksille. Siitä syntyy kisatunnelma, joka tarttuu televisiokatsojiin asti. Erityisen hyvin britit ymmärtävät ja arvostavat myös vammaisurheilua. Lontoon kisoja on markkinoitu paralympialaiset palaavat kotiin –hengellä, eikä syyttä. Vammaishuippu-urheilu on täällä niin luonteva osa huippu-urheilua, että esimerkiksi vammaisurheilija mainoksessa ei ole mikään harvinaisuus. Näinhän sen kuuluisikin olla.

En tiedä, moniko paralympialaisten talkoolaisista uurasti jo olympialaisissa, mutta näistä ystävällisistä ja luontevan avuliaista talkoolaisista ei kisatunnelma myöskään jää kiinni.
 
Aamupäivän iloinen suomalaisuutinen oli Esa Miettisen avausvoitto pöytätenniksessä. Jänniä kisoja ja suuria tunteita jatkossakin,

Heidi

PS. Seuratkaa kotikatsomoissa kisoja televisioista, netti-tv:stä, nettisivuilta, twitteristä ja/tai facebookista! Äänestäkää Facebookissa Päivän SISUa ja lähettäkää nettisivuiltamme terveisiä joukkueelle.

London Calling

Viikko Lontoossa on vierähtänyt kuin siivillä. Ajankulua ei huomaa, viikonpäivät ovat hukassa ja päivämääriäkin pitää välillä oikein miettiä. Tämä osoittanee sen, että töitä paiskitaan aamusta iltamyöhään. Kaikki tietysti tähtää siihen, että urheilijoilla ja taustajoukoilla on asiat mahdollisimman hyvin, mikä takaa myös parhaan lopputuloksen.

Urheilijat ovat suurimmaksi osaksi jo kotiutuneet kisakylään, joka on saanut varauksettomat kehut. Lyhyet etäisyydet kuljetuskeskukseen ja ruokalaan, kätevät ”lähikioskit”, ulkobarbecue-paikka, harjoittelualueet, pelisalit jne. ovat olleet joukkuetta ajatellen positiivisia asioita. Kisajärjestäjän osalta alku on ollut toisinaan hieman takkuista aluksi siivoamattomien huoneistojen osalta ja myöhemmin on esimerkiksi metsästetty sänkyihin peittoja, joita lopulta saatiin erään brittiavustajamme toimesta. Hän meni brittijoukkueen toimistoon ja sanoi heille, ettei vieraita voida jättää ilman peittoja ja niin he kiltisti keräsivät itseltään tarvittavan määrän peittoja meille.  Joukkueelle nimetyt avustajamme, joista suurin osa puhuu suomea, ovat olleet heti alusta lähtien ensiarvoisen tärkeitä toimiston rakentamisessa, ajoneuvojen kuljettajina ja nyt urheilijoiden ja valmentajien apuna mitä moninaisimmissa tehtävissä. Joukkueen apulaisjohtajan, Katjan Saarisen kanssa olisimme olleet monta kertaa helisemässä ilman avustajiamme.

YLE:n kaksi kuvausryhmää saapui tänään Lontooseen ja he vastaavat siitä, että paralympialaiset näkyvät laajalla kattauksella YLEn kanavilla. Muistakaahan seurata lähetyksiä!  Tästä se lähtee liikkeelle...

Kimmo Mustonen

Ajatuksia kisavalmistelujen lomassa

Kirjoitan tätä blogia junassa. Olen avustajani kanssa matkalla kotiin viimeistelyleiriltä. Aurinko paistaa, kuulokkeet tuovat musiikkia korville, tennarit iskevät pehmeästi pyörätuolin jalkalautoja vasten musiikin tahtiin. Mieli on mukava.

Meidän matkustusryhmällämme on enää viikko Lontooseen lähtöön. On aika tehdä vielä kaikenlaisia, pieniä valmisteluja. Toki olen jo aloittanutkin; olen esimerkiksi pessyt kevyesti osan uuden uutukaisista edustusvaatteista. Ne ovat hienoja, sporttisia vetimiä. Kyllä ne yllään kelpaa maailmalla Suomea edustaa!

Näin paralympialaisten lähestyessä media on alkanut osoittaa kiinnostustaan vahvemmin. Lehtijutut, radiohaastattelut ja TV-kameran tarkan silmän alla oleminen kuuluvat huippu-urheilijan elämään – enemmän tai vähemmän. On ymmärrettävää, että halutaan tietää urheilijan tavoitteet ja menestystä odotetaan. Sitä odotetaan ja toki saadaankin odottaa erityisesti silloin, kun urheilijalla on jo takana menestystä ja huippusuorituksia. Vanhoilla meriiteillä ei kuitenkaan kannata lähteä ratsastamaan, eikä sijoituksilla pidä etukäteen mennä henkseleitä paukuttelemaan. Ei ainakaan minun lajissani eikä minun mielenlaadullani. On sanomattakin selvää, että lähden tekemään osaamiseni mukaista suoritusta. Siksi en tee tekoja, joiden tiedän heikentävän mahdollisuuksiani onnistua. Siispä en lähde hakemaan kultaa enkä muutakaan – enkä sekoittele nuppiani ampumasuoritukseen kuulumattomilla ylimääräisyyksillä. Lähden tekemään ampumasuoritusta, joka toivoakseni on taitotasoni mukainen. Sellainen minä olen.

Media antaa oivia tilaisuuksia tuoda esille omaa lajia ja lisätä tietoa vammaisurheilusta. Ampumaurheilu on valloittanut minun sydämeni ja antanut elämääni sanomattoman paljon hyvää. Siksi toivoisin, että ampumaurheilun sielu ymmärrettäisiin oikein. Ei se ole paha eikä pelottava asia vaan fiksujen, rauhallisten ihmisten laji, joka tapahtuu turvallisissa olosuhteissa, turvallisesti. Lisäksi toivoisin olevani esimerkki ja rohkaisu jollekulle liikunnallisesti siipirikolle, joka tahtoisi harrastaa tai harjoitella tosissaan, näyttää itselleen ja muille, kenties kehittyä maailman parhaaksi. Ampumaurheilu on mainio vaihtoehto, kokeilemisen arvoinen laji. Ainakin minun elämäni se muutti tähtitarinaksi ja tunnen siitä kiitollisuutta.

Olen iloinen ja ylpeä ollessani jälleen osa Suomen hienoa paralympiajoukkuetta. Odotan kovasti yhteistä matkaamme ja toivon sydämestäni menestystä koko joukkueellemme!

-Minna-

Kumisten kysymysten äärellä

Monen vuoden valmistautumisen ja tuhansien harjoitustuntien jälkeen alkaa todellisuus viimein valjeta – olemme oikeasti menossa Lontooseen pelaamaan lajia, jota ilman elämämme olisi niin tyhjää. Ei mustelmia säärissä, eikä mustia silmiä eikä hulluja turnauksia, joissa ei ehdi edes syömään pelien välissä. Ei perheristiriitoja, loukkaantumisia tai sisätreenejä silloin, kun kaunein kesä yrittää parastaan.

Me olemme joukkueena kokeneet lyhyessä ajassa huikean matkan yhdessä ja erikseen. Jokainen on joutunut taistelemaan omasta paikastaan päästäkseen kentälle. Tietysti vanhempi ja kokeneempi kalusto ei ehkä niin voimakkaasti kuin nuoremmat, mutta heilläkin henkinen taisto vähintään itsensä kanssa on ollut välttämätön. Loppujen lopuksi olemme jälleen peruskysymysten äärellä. Miksi pidän palloista ja miksi haluamme ottaa ne kaikki kiinni? Siksi, koska sen saa heittää täysiä toiseen päähän ja aiheuttaa vastustajille ongelmia. Sillä me haluamme voittaa.

Viikonloppuinen reissumme Ruotsiin suuntautui treenileirille paikallisen naisten maajoukkueen kanssa. Banaania pukkasi tauoilla enemmän kuin tarpeeksi ja ihastelimme kilvan maanalaista urheilullista käytävää, jota pitkin päästiin pelihalliin urheilullisesti ilman ulkoilmaista kosketusta. Reissu oli verbaalisesti hauskin pitkään aikaan: pelaaja numero neljä ei ole koskaan nauranut niin paljon kuin viikonloppuna. Pelillisesti lähes kaikki olivat elähtäneitä, väsyneitä, irtonaisia ja värittömiä. Väsymys ja stressi vaikuttivat voimakkaasti, eikä pelillistä nautintoa voinut syntyä. Viisainta nyt onkin ottaa rauhallisesti, nukkua hyvin ja innostua maalipallosta (uudestaan).

Kohti Lontoota olemme nälkäisiä. Vihdoin Lontoossa me pelaamme itseämme säästämättä, annamme kaiken, mitä käytettävissä on ja vielä hieman enemmän. Lontoossa juhlitaan sinivalkoisia (ja oransseja) voittoja!

Kaisu ja Katja

Kiirettä

Avajaisiin 25 päivää ja päällimmäisenä tunteena kiire. Yritin pitää jopa lomaakin osan aikaa heinäkuuta mutta eihän siitä oikein mitään tullut. Aamuisin töitä koneella, sähköposteja ja puheluja, akkreditointipalapeliä, joukkueen matkustuksen suunnittelua yms. yms. Välillä sentään sai käydä perheen kanssa pakolliset Linnanmäki- ja Muumimaailmareissut ja tehdä pientä piha-askaretta, kuten lasten leikkimökin maalausta ja terassin viimeistelyä. Ei auta valittaa – tämä liittyy tähän ammattiin. Ehkä kisojen jälkeen on mahdollista nollata hieman akkuja.

Sitten asiaan. Joukkueen lopullinen koko päätyi lopulta 35 urheilijaan, mikä on viisi enemmän kuin Pekingissä. Laskin, että Pekingiin saimme vielä 7-8 urheilijaa villin kortin tai käyttämättä jääneiden paikkojen kautta mutta Lontoon osalta kaikki paikat ovat urheilijoiden itsensä hankkimia. Tämä on hyvä osoitus suomalaisen vammaisurheilun tason noususta kansainvälisesti verrattuna. Joukkueen yleisjohtoa, lajijohtoa, avustajia ja huoltajia tulee olemaan Lontoossa noin 40 henkilöä. Tämä joukkue kokoontuu Helsinkiin lauantaina 4. elokuuta viimeiseen yhteiseen infopäivään ennen kisoja.

Tällä viikolla joukkueen jäsenet ovat saaneet varustepakettinsa. Haltin asut ja Asicsin jalkineet ovat samat, jotka ovat tulleet tutuiksi jo olympiajoukkueen osalta ja omasta mielestäni ne ovat hyvännäköisiä ja toimivia. Lontoon ja Weymouthin sääolosuhteet ovat odotettavasti vaihtelevat ja asettavat varustukselle omat vaatimuksensa.

Tietotekniikka on suureksi avuksi muun muassa erilaisten tietojen välittämiseen kisajärjestäjän ja Paralympiakomitean välillä. Joskus järjestelmät kuitenkin myös temppuilevat. Syöttäessämme Saarisen Katjan kanssa matkustustietoja LOCOGin järjestelmään huomasimme yllättäen, että yksi urheilija puuttui listasta. Selvittäessäni asiaa kisajärjestäjältä minulle ilmoitettiin, että kyseinen urheilija oli poistettu akkreditoitavien listalta. Syytä tähän en tiedä mutta joka tapauksessa asia korjaantuu, kun se huomattiin tässä vaiheessa. Maanantaihin 6.8 mennessä urheilijat on ilmoitettava kisajärjestäjälle ja sen jälkeen muutokset ovat mahdollisia pelkästään loukkaantumisen tai vastaavan syyn takia. Toivottavasti järjestelmä ei temppuile tällä kertaa.

Seuraavat pari viikkoa menevät kisamatkaa viimeistellessä. Pienetkin yksityiskohdat on tarkoitus olla valmiina 20. elokuuta mennessä, jolloin suuntaamme Saarisen Katjan kanssa Lontooseen. Ensimmäiset urheilijat tulevat kisakylään 22. elokuuta ja suurin osa on jo paikalla 28. elokuuta, jolloin kisakylässä järjestetään juhlallinen joukkueen tervetuloseremonia. Siellä kuulemme Maamme-laulun ensimmäistä kertaa Lontoon olosuhteissa mutta se ei jää ainoaksi kerraksi!

Kimmo Mustonen